Nykyään eletään kiireessä. Kiire on muuttunut kulttuurimme tunnuspiirteeksi. Ja kiirehän on sitä, että ihminen on aina väärässä paikassa väärään aikaan. Pitäisi olla jo seuraavassa hetkessä tekemässä seuraavaa asiaa. Tämä hetki meni jo emmekä ehtineet mukaan, sillä olimme jo jossain muualla.
Jos siis aiomme todella elää, meidän on opittava olemaan läsnä siinä ainoassa paikassa, jossa elämä on. Tässä hetkessä.
Ensimmäinen edellytys läsnäolon tilaan pääsemiseksi on rohkeus menettää kontrolli. Sillä läsnäolon tilassa voi olla vain se, joka on haavoittuva. Avuton, nöyrä ja ihmettelevä. Elämän majesteetin edessä mikään muu ei kelpaa.
Elämän edessä Pieni on ihmisen oikea koko. Ymmärtäessään ja hyväksyessään pienuutensa ihminen löytää rakkauden tarpeensa. Ja kun hän löytää rakkauden tarpeensa, hän alkaa avautua rakkaudelle. Ja kun hän avautuu rakkaudelle, hän saa sitä. Silloin ja vasta silloin ihminen uskaltaa menettää hallintansa ja laskeutua läsnäolon tilaan.
Kun opimme laskeutumaan läsnäolon tilaan, silmämme avautuvat. Meihin tulee hiljaisuus, hitaus ja levollisuus. Ja kun meissä on hiljaisuus, levollisuus ja hitaus, meihin syntyy valppaus.
Valppaus on sitä, että intuitiomme elpyy. Alamme nähdä ja kuulla asioita, joita ei voi nähdä eikä kuulla. Alamme aavistaa tulevaisuuden alkioita. Asioita jotka tahtovat elämässämme tapahtua. Ne saattavat olla hentoja aavistuksia, heikkoja signaaleja. Tunnistamme haaveita ja unelmia, jotka kiireessä ovat jääneet näkemättä.
Jos elämme rakkaudessa, suhtaudumme sisimmässämme oleviin unelmiin ja haaveisiin vakavasti, niin vakavasti että alamme tehdä valintoja niiden pohjalta. Kun teemme valintoja sen pohjalta mitä intuitiomme meille ilmoittaa, alamme luoda sitä tulevaisuutta, joka tahtoo tulla. Silloin meistä tulee luojia, Luojamme lapsia. Syntyy jotain todella uutta. Emme enää luo tulevaisuutta joka on aina vain lisää menneisyyttä.
Elämme ihmeessä - tässä ja nyt!