Search
  • Tommy Hellsten

TAIVAS ON LÄHEMPÄNÄ KUIN LUULETKAAN

LEVOLLISUUS SYNTYY, KUN ELÄT LÄSNÄOLON TILASSA, LEVOTTOMUUS KUN ASTUT SIITÄ ULOS

Levollisuus. Levollisuus. Tuossa sanassa on jotakin äärettömän kaunista. Se soi ja huokuu rauhaa, aaltoilee rytmikkäästi ja henkii läsnäoloa. Levollisuus, on nautinnollista lausua se, sana luo sisimpään sitä mitä se kuvaa.

Mutta sanaa levollisuus käytetään nykyään harvoin eikä sitä usein kuule. Johtuuko siitä kenties, että ilmiö on käymässä harvinaiseksi? Kuvaako aikamme ihmisten elämää pikemminkin levottomuus, hätä ja kiire?

Levollisuuden vastakohta onkin levottomuus, hätä ja kiire. Nämä ovat kaikki nykyihmisen tuntomerkkejä, aikamme elämäntavan tunnuksia. Tuntuu että kaikilla on kiire johonkin ja kun kysyy että mihin, saa kenties vastauksen mutta vastaukset eivät vakuuta. Tuntuu että on kiire mutta lopulta ei tiedetä, että miksi ja mihin. Kiireestä on tullut elämäntapa, itsestään selvyys, emme enää näe sitä koska se on liian lähellä. Jos haluat tietää mitä vesi on, älä kysy kalalta.

Onko siis levottomuudesta ja hädästä tullut aikamme mustasurma? Keskiajan ruttoepidemia tappoi miljoonia ihmisiä. Levottomuus ja hätä tappavat nyt miljoonien ihmisten sielun. Tämä on kohtalokasta, sielu nimittäin on Jumalalle sukua. Se on meissä se, joka jäi luomisen jäljiltä ikään kuin ajan ja ikuisuuden väliseen maastoon, kun ruumis laskeutui maan päälle. Sielu jäi katsomaan elämää korkealta ja säilytti kaikkeen täällä tapahtuvaan ikuisuuden näkökulman. Sielu säilytti kosketuksen ajattomuuteen ja samalla se oli tietoinen siitä mitä maan päällä tapahtuu. Sielu ei siis koskaan kadottanut taivasyhteyttään, se muistaa alkuperänsä ja sen mihin lopulta palataan. Kun ihminen säilyttää yhteyden sieluunsa, hänkin muistaa alkuperänsä ja saa ymmärryksen elää taivaassa jo nyt vaikka on vielä maan päällä.

Levollisuus on sielun kvaliteetti. Levollisuutensa sielu saa siitä, että se tajuaa kaiken merkityksellisyyden. Koska sielu tajuaa kaiken merkityksen, sillä ei ole hätää. Se tietää, että kaikki lopulta palvelee vain yhtä asiaa: että ihmisen muisti palautuisi. Että hän muistaisi alkuperänsä ja säilyttäisi taivastietoisuutensa.

Erääseen perheeseen syntyi vauva. Vauvalla oli isoveli, noin kolmivuotias. Eräänä päivänä poika pyysi saada olla vauvan kanssa kahden. Vanhemmat ihmettelivät mutta suostuivat. Kun poika meni vauvan huoneeseen, he jäivät salaa ovenpieleen kuuntelemaan. Poika meni vauvan luo ja sanoi: ”Vauva, kerro mistä sinä tulit, minä alan jo unohtaa.”

Koska sielu jäi roikkumaan ajan ja ikuisuuden väliseen rajatilaan, se menetti ajantajunsa. Tai pikemminkin sitä ei sille koskaan kehittynyt. Kun ihminen inkarnoituu maan päälle, hän inkarnoituu samalla aikaan. Hän saa ajantajun, hän hahmottaa kaiken suhteessa aikaan. Hän mittaa aikaa ja on tietoinen ajan kulusta. Kaiken hän jakaa menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Silloin hän alkaa yhä enemmän kadottaa taivastietoisuuttaan, hän nukahtaa, vajoaa henkiseen uneen.

Koska ihmisen syvin identiteetti on hänen sielussaan, hän kadottaa identiteettinsä kadottaessaan yhteyden sieluunsa. Kun kadottaa identiteettinsä, kadottaa merkityksen. Ihminen joutuu heitteille aikaan. Hän hukkuu aikaan, uppoaa siihen. Juuri silloin hänelle syntyy hätä ja levottomuus,koska hän kadottaa tunnon kaiken merkityksestä. Hän ei enää osaa tulkita vaikeuksiaan ja vastoinkäymisiään ikuisuuden näkökulmasta. Hän ei näe kärsimyksen pyhittävää tarkoitusta. Kaikesta tulee mieletöntä ja silloin hänelle syntyy hätä. Hätä saa hänet takertumaan entistä enemmän aikaan ja ajassa olevaan. Hän etsii taivasta maan päältä, sieluaan tavarasta, rahasta, vallasta, viihteestä ja elämyksistä. Mutta näin hän ei milloinkaan pääse perille, koska ihminen ei voi koskaan saada tarpeeksi sitä mitä hän ei tarvitse.

Mutta miten siis löytää sielunsa, mistä löytää tunto kaiken merkityksestä ja tarkoituksesta? Miten olento, joka on paiskattu aikaan, voisi löytää takaisin ajattomuuteen?

Taivas on lähempänä kuin luulemmekaan. Ikuisuus on nimittäin raivannut tiensä aikaan. On olemassa kohta, jossa aika ja ikuisuus risteytyvät ja se kohta on nimeltään tämä hetki. Nyt. Nyt on se kohta aikajatkumolla johon ikuisuus on inkarnoitunut. Joka siis elää läsnäolon tilassa, elää ikuisuudessa. Joka elää läsnäolon tilassa, on paikassa, joka aukeaa ylöspäin. Kun on paikassa, joka aukeaa ylöspäin, saa aina kaiken mitä tarvitsee. Silloin kaikki on hyvin. Kun on läsnä tässä hetkessä, kaikki on siis hyvin. Kaikki voi olla hyvin siitä huolimatta, että ihmisellä juuri silloin on vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Mutta kun ei enää samastu olosuhteisiinsa vaan sieluunsa, silloin kaikki on hyvin. Ja kun kaikki on hyvin, kuvaan astuu levollisuus.

Kun pelko astuu kuvaan, ihminen sinkoutuu takaisin aikaan ja alkaa yrittää hallita elämäänsä. Koska elämää ei voi hallita, syntyy hätä ja levottomuus. Ihminen nimittäin jossain syvyydessään tietää, ettei hänestä ole elämänsä hallitsijaksi. Siksi hän kokee levottomuutta ja hätää. Mutta juuri siinä on hänen toivonsa, että hätä lopulta ajaisi hänen näkemään oma ontologinen avuttomuutensa, että hän murtuisi ja että hänen heikkoutensa saisi hänet kurkottamaan ikuisuuteen. Muistamaan mistä hän on tullut ja mihin hän on menossa.


1,144 views1 comment