MITÄ ENEMMÄN SINUSSA KUOLEE, KUN VIELÄ ELÄT, SITÄ VÄHEMMÄN JÄÄ KUOLTAVAA, KUN VIIMEINEN HETKI KOITTAA
Ei liene keltään jäänyt huomaamatta, että tämä huikea ja käsittämätön maallinen matkamme tulee kerran päättymään vielä suurempaan käsittämättömään eli tuhoon. Meistä tulee kerran maata, jonka päällä nyt vielä astumme. Jokainen sekunti elämässä vie kohti kaiken loppumista.
Kaiken loppumisesta käytämme sanaa kuolema. Kuolema on päätös, peruuttamaton, ehdoton ja se koskee meitä kaikkia. Kuolema tekee meistä kaikista tasa-arvoisia, sillä mitään emme saa mukaamme, ei vaikka olisimme koko elämämme omistaneet tavaroiden keräämiselle. Mahtavan ja rikkaan ihmisen monumentaalinen hautakivi tuskin vainajaa enää ilahduttaa ja lohduttaa. Huikea hautakivi ei kelpaa elämän päämääräksi.
Mikä viesti voisi sisältyä siihen, että elämä kerran tulee päättymään kaiken loppumiseen eikä suinkaan kaiken täyttymiseen? Voisiko kuolema jotenkin sisältää vihjeen siitä, miten elämä tulisi elää ja mihin tulisi panostaa?
Me ihmiset haluamme luonnostamme paisua: lisää, enemmän, suurempaa ja mahtavampaa. Mutta kuolema viittaa aivan päinvastaiseen. Lopulta ei jää mitään, jää tyhjyys ja autius, elämän riisuminen kaikesta. Voisiko tämä elämän lopussa oleva tyhjyys olla jotain arvokasta, jotain tavoittelemisen arvoista, jotain, jonka varassa elämä itse asiassa tulisi elää? Tulisiko elämä elää kuolema silmien edessä, tietoisena kaiken päättymisestä ja lopullisesta riisumisesta?
Kun kuolema käy lähellä, se ravistaa pois kaiken mikä ei sen edessä kestä. Arvot muuttuvat. Se mikä ennen oli tärkeää, ei enää ole, ja se mikä ennen ei ollut tärkeää, tuleekin nyt kaikkein tärkeimmäksi. Mikä ei kestä kuolinvuoteella, ei kestä elämässä. Kuoleman läheisyys herättää ihmisen henkiin. Kun arvot syvenevät, todellinen elämä pääsee kehkeytymään ja ihminen syntyy johonkin suurempaan.
Kun etsimme elämän merkitystä täältä näkyvästä, joudumme jatkuvasti etsimään, sillä emme koskaan pääse perille. Merkitys ei löydy täältä, ei vaikka koko elämämme etsisimme ja mitä tahansa saavuttaisimme. Emme nimittäin milloinkaan voi saada tarpeeksi sitä mitä me emme tarvitse.
Usein ihmisen tulee käyttää koko elämänsä merkityksen etsimiseen ulkoisista asioista ennen kuin hän huomaa, ettei sitä niistä löydy. Pitää turhautua, todeta kaiken onttous ja tyhjänpäiväisyys. Vasta sitten luopuu onnen etsimisestä vääristä paikoista.
Mistä onni ja merkitys sitten on löydettävissä? Juuri tähän kuolemalla on vastaus: Älä etsi katoavaisesta, etsi katoamattomasta.
Jos sisäisesti jo kuolet kaikelle mihin aikoinaan takerruit, ei kuolemassa oikeastaan enää tapahdu mitään. Kaikki on jo tapahtunut. Ainoastaan fyysisten elintoimintojen tulee vielä sammua. Olet jo kuollut kaikelle turhalle etkä enää takerru mihinkään mikä ei kestä. Kun et enää takerru turhaan, vapaudut elämään. Ja elämään kuuluu kuolema, se on osa sitä. Jos olet vapautunut elämään ja elät vapaana ja täysin rinnoin, astut kuolemaan myös täysin rinnoin. Et vastusta sitä, hyväksyt sen. Kuolema ei ole silloin raastava kuolinkamppailu vaan hiljainen lipuminen horisontin yli. Et ehkä huomaakaan, kun jo ylitit rajan, sillä mitään rajaa ei itse asiassa ollutkaan. Raja oli pelkkä horisontti, merkki näkökykysi rajoittuneisuudesta. Kun siis hyväksyt elämän, hyväksyt kuoleman, sillä se on osa elämää. Mutta jollet uskalla elää, vaan kontrolloit elämää, silloin pelkäät kuolemaa, sillä kuolema viimeistään riisuu sinut kontrollista. Mitään kontrollia ei koskaan ole ollutkaan. Se on ollut pelkkä illuusio. Kun siis vapaudut kontrollin illuusiosta elämässä, et enää pelkää kontrollin menetystä kuolemassa, koska tiedostat, ettei sinulla sitä koskaan ollutkaan. Kun jo kaiken menetit, ett voi enää mitään menettää. Juuri silloin vapaudut elämään täydesti tässä hetkessä. Kuolema siis herättää ihmisen henkiin.
