Search
  • Tommy Hellsten

MAAILMASSA MUTTA EI MAAILMASTA


IHMISENÄ OLEMINEN ON IHMISEKSI TULEMISTA


Minulla on sellainen vaikutelma, että ihmisenä oleminen on tehty lähes mahdottomaksi. Miksi näin? Siksi että meidät on paiskattu aineen ja hengen väliseen maastoon ihmettelemään kumpaa me oikeastaan olemme, ainetta vai henkeä? Meillä on ruumis mutta meillä on myös sielu. Ruumis on vahvasti aistien kautta ankkuroitu tähän fyysiseen todellisuuteen, mutta sielu ikään kuin vetää meitä täältä pois ja kuiskaa, ettemme kuulu tänne. Kotimme on muualla. Tätä kuiskausta emme välttämättä osaa heti tulkita ja niinpä lähdemme etsimään vastauksia taivasikäväämme täältä maan päältä. Kuvittelemme, että tämä mitä me näemme ja mitä me voimme koskettaa, on kaikki mitä on. Heittäydymme karvoinemme päivinemme tähän maanpäälliseen ja tavoittelemme täyttymystä ja onnea näkyvästä. Niinpä elämän sisällöksi tulee menestys, valta, suorittaminen, omistaminen, elämykset ja viihde. Tanssimme epätoivoisesti uppoavan Titanicin kannella ja kieltäydymme näkemästä mitä on tapahtumassa.

Ihminen ei löydä kotiin ennen kuin hän löytää itsestään kodittomuuden, löytää selittämättömän. Ihminen ei rauhoitu ennen kuin hän suostuu tiedostamaan sielunsa. Sielunsa luokse hän ei pääse niin kauan kuin hän nukkuu tiedostamattomuuden unta. Hän pääse sinne vasta herättyään. Mutta monet eivät herää ilman että heidät herätetään. Elämän tulee ravistaa ihminen irti siitä mihin hän on takertunut. Mitä raivokkaampi takertuminen, sitä rajumpi ravistelu.

Elämä on onneksi järjestänyt itseensä tämän ravistelun. Tarkoitan kärsimystä. Kärsimys pyrkii herättämään ihmisen näkemään ja tajuamaan, että hän on täällä matkalla, ei perillä. Ei riitä, että syö, juo, nai ja nauttii. Ihmisenä oleminen jää silloin torsoksi. Mutta niin kauan kuin ihminen kuvittelee, että tässä on kaikki, niin kauan hän tietenkin jatkaa. Ennen pitkää hänelle kuitenkin selviää, etteivät nämä asiat riitä elämänsisällöksi. Yleensä tämä selviää vasta sitten, kun elämä ei menekään niin kuin oli suunnitellut. Tulee vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Tulee tyhjyyden ja merkityksettömyyden kokemus. Tulee kärsimystä. Silloin, sen kärsimyksen keskeltä nousee uusia kysymyksiä: mistä tässä kaikessa on kyse, mikä on elämän tarkoitus, miten minun tulisi elää, mitä on ihmisenä oleminen? Nämä uudet kysymykset eivät ole filosofisia kysymyksiä, joita esitetään viileän älyllisesti, tietyn turvallisen etäisyyden päästä. Kysymykset nousevat nyt pakottavina, tuskaisina ja kohtalonomaisina. Elämä on majesteetti eikä majesteetille kelpaa mikään vähempi kuin se, että ihminen on tosissaan. Kuolemantosissaan. Vastauksen suuriin kysymyksiin saa vain, kun laittaa kaiken likoon, suostuu suistumaan koskeen ja elämään nämä kysymykset henkeään haukkoen. Vain koskessa kolhiintumalla ihminen ravistetaan irti tyhjänpäiväisestä älyllisestä viileydestä ja filosofoinnista. Vain koskessa kolhiintumalla huutaa kysymykset sellaisessa hädässä, ettei vastaus enää viivy. Se tulee kohti uudella vakavuudella ja ihminen alkaa lopulta kasvaa siksi ihmiseksi, joka hän koko ajan on ollut. Ihminen tulee siksi, joka hän on. Ihminen luopuu aineen antamasta turvasta ja heittäytyy hengen turvattomuuteen. Näin, keskeltä suurta selittämätöntä ja turvattomuutta, hän yllättäen löytää turvan, joka ei enää ole hänen omissa käsissään vaan suuremmissa. Ihminen suostuu siksi hengeksi joka hän on. Löytäessään henkensä hän asettuu aineeseen uudella tavalla. Aineesta tulle nyt paikka, jossa henki on läsnä. Ihminen elää maailmassa mutta ei maailmasta, kuten Jeesus asian ilmaisi.


0 views