Etsi

OLET SE JOKA OLET

OLE VAIN SE MIKÄ SINÄ OLET, SILLÄ SE SINÄ OLET JOKA TAPAUKSESSA

Mistä muodostuu ihmisen kokemus identiteetistä? Mistä lopulta voi tietää kuka pohjimmiltaan on? Jos olen jo lapsena omaksunut erilaisia selviytymisstrategioita ja rooleja, mistä tiedän kuka minä niistä olen, vai olenko mikään niistä?

Ihminen voi oppia tietämään kuka hän on vain oppiessaan tietämään kuka hän ei ole. Silloin se, joka tietää, kuka hän ei ole, on se, joka hän on. Tätä on tietoisuus. Tietoisuus antaa kyvyn nähdä itsessä oleva ei-totuus, itsessä oleva valheellisuus.

Tietoisuus herättää ihmisen unesta, tiedostamattomuuden unesta. Ihminen, joka nukkuu, ei tiedä nukkuvansa. Hän tietää nukkuneensa vasta herättyään. Tämä pätee niin fyysiseen uneen kuin henkiseenkin. Kun ihminen alkaa herätä tiedostamattomuuden unesta, hän alkaa asettua todellisuuteen. Tietoisuus on asettumista todellisuuteen ja astumista ulos epätodellisuudesta.

Tietoisuus on myös se, joka antaa ihmiselle kokemuksen identiteetistä. Kun elän tietoisuudessa, olen samalla saanut kyvyn elää todellisuudessa. Ja kun olen saanut kyvyn elää todellisuudessa, olen saanut käsityksen identiteetistä. Kokemus identiteetistä on siis ihmisellä, joka elää todellisuudessa, sillä hänen identiteettinsä on siinä suunnassa, missä hän on totta.

On tapana puhua ihmisen valeminästä ja todellisesta minästä. Valeminä on se, joka muodostuu erilaisista, kenties jo varhain lapsuudessa, kehitetyistä selviytymisstrategioista. Kun ihminen samastuu selviytymisstrategiaan, siitä kehittyy valeminä. Hän ei toteuta selviytymisstrategiaa, vaan hän on se. Silloin hän ei tiedosta sitä strategiaksi vaan samastuu siihen ja rakentaa sen ympärille kokemuksen identiteetistä. Kiltteys voisi olla esimerkki tällaisesta. Jollei ole saanut rakkautta sellaisena kuin on, on kehittänyt kiltteyden, jotta sen avulla voisi kelvata. Silloin ihminen ajattelee olevansa kiltti, se on hänen kokemuksensa siitä kuka hän on. Hän ei tiedä, että kiltteyden alla on joku muu. Ehkä se, joka on surullinen, hylätty ja lohduton. Mutta koska ihmisellä ei ole tunneyhteyttä tähän surulliseen ja hylättyyn, hän ei tiedosta olevansa pohjimmiltaan se, jonka on selviytyäkseen pitänyt kehittää kiltteys. Silloin hän elää epätodellisuudessa ja luulee sitä todellisuudeksi. Hän siis nukkuu tiedostamattomuuden unta.

Jotta hän voisi astua todellisuuteen ja herätä, jonkun hänessä täytyy astua ulos tästä valeminästä ja katsoa sitä ulkoapäin. Se joka katselee valeminää ulkoapäin, on se, joka hän todellisuudessa on. Siis se, joka tiedostaa sen mikä ei ole totta. Ja se, joka tiedostaa on siis se, joka on totta.

Se joka hänessä on totta, on koko ajan ollut siellä strategian alla, mutta uinuvana. Se vapautuu vasta tietoisuuden herättyä. Ihminen siis on koko ajan ollut totta, vaikka hän on samastunut valeminäänsä, mutta hänellä vain ei ole ollut yhteyttä itseensä. Tämän yhteyden on estänyt se, että hän on samastunut valeminäänsä. Emme siis koskaan voi etääntyä itsestämme niin kauas, etteikö meillä koko ajan olisi mahdollisuus palata itsemme luo. Itsemme luo palaaminen merkitsee todellisuudentajun elpymistä ja astumista siihen mikä on koko ajan ollut käsiemme ulottuvilla. Ei siis ole koskaan liian myöhäistä tulla ihmiseksi.


17 katselukertaa