Etsi

PIENI ON IHMISEN OIKEA KOKO

KIITOLLISUUS SYNTYY VASTA KUN ALAT NÄHDÄ MITÄ SINULLA ON ETKÄ ENÄÄ PELKÄSTÄÄN MITÄ SINULLA EI OLE

On vaikeaa olla kiitollinen siitä mitä sinulla on, jollet näe mitä sinulla on. Etkä sinä näe mitä sinulla on niin kauan kuin fokusoit siihen mitä sinulta vielä puuttuu. Ja kun fokusoit siihen mitä sinulta puuttuu, tulet helposti katkeraksi, koska katsot maailmaa puutteesta ja niukkuudesta käsin.

Kun hyvät asiat elämässäsi muuttuvat itsestään selvyyksiksi, lakkaat näkemästä niitä. Oltuaan jonkin aikaa itsestään selvyyksiä, hyvät asiat ja lahjat muuttuvat helposti oikeuksiksi. Tämän jälkeen ne vaivihkaa ovat pian mielessäsi jo vaatimuksia. Sinusta on tullut ihminen, joka asettaa elämälle vaatimuksia sen sijaan että kiitollisena ottaisit vastaan sen mitä elämä haluaa sinulle suoda.

Kun asettaa elämälle vaatimuksia, asettuu elämän yläpuolelle. Ja kun asettuu elämän yläpuolelle, tulee suureksi. Sieltä käsin sitten katselee elämää oman majesteettiuutensa sokaisemana. Tämä onkin eräs ihmisen suurimmista ja vaikeimmista synneistä, vetäytyminen kaiken yläpuolelle. Ihminen vetäytyy erinomaisuuden ja suvereeniuden harhaan. Silloin hän pitää elämää omissa käsissään sen sijaan että itse olisi elämän käsissä. Se että ihminen voisi pitää elämää omissa käsissään on tietysti pelkkää harhaa ja illuusiota. Ja jos sitä yritämme, tuomitsemme itsemme elämään epätodellisuudessa, sillä elämä on liian suuri selittämätön antautuakseen rajallisen ihmisen hallittavaksi. Majesteetti ei taivu pienen ihmisen edessä, varsinkaan sellaisen, joka on luonut itsestään suuruuskuvitelman.

Näyttää siltä, että suurinta kiitollisuutta kokevat ihmiset, jotka ovat elämässään menettäneet eniten. Onko siis niin, että vasta menetettyämme sen mitä olemme pitäneet itsestään selvyytenä, alamme nähdä mitä meillä itse asiassa oli? Voiko terveydestään iloita vasta kun sen on menettänyt? Voiko omaisuudestaan kokea kiitollisuutta vasta sitten kun sen on kadottanut? Jos näin on, mistä se mahtaa johtua?

Kun ihminen kipuaa kaiken yläpuolelle, hän tulee suureksi. Juuri tässä suuruuden harhassaan hän kadottaa nöyryytensä. Nöyryyden olemukseen kuuluu, että ihminen löytää oman kokonsa. Ihmisen oikea koko suhteessa elämään, Jumalaan ja muihin ihmisiin, on pieni. Pieni on ihmisen oikea koko. Pienuudessa nimittäin piilee ilon siemen. Miksi? Siksi että silloin ihmisestä tulee lapsen kaltainen. Lapsen kaltaisuuteen kuuluu elämän ihmettely, ei sen hallitseminen. Lapsen kaltaisuuteen kuuluu kyky kokea olevansa kannettu. Ja kun tietää koko olemuksellaan olevansa kannettu, kokee olevansa turvassa. Hallinnan menettäminen siis johtaa kykyyn kokea turvaa. Tässä taas yksi elämän suurista paradokseista. Miksi näin on? Siksi että kun yrittää itse hallita elämäänsä, tietää jollain tasolla, ettei se ole mahdollista. Elämä on silloin väärissä käsissä ja tämä tieto, vaikka se olisi vain alitajuista, synnyttää turvattomuuden. Kun menettää elämänsä hallinnan, alkaa ehkä vähitellen aavistaa, että sen voisi antaa itseään suurempiin käsiin. Hallinta ei siis katoa, mutta se asettuu toisiin käsiin.

Kun elämä on luovutettu pois omista käsistä, alkaa ihmettely. Ihminen ihmettelee kaikkea koska hänen silmänsä alkavat nyt avautua kaikelle huikealle mitä elämässä itse asiassa on. Ei voi ihmetellä, ellei näe mitään ihmeteltävää. Ja tämä ihmettelemisen kyky puolestaan synnyttää kiitollisuuden. Se tekee sen siksi, että ihmisestä on nyt tullut pieni. Toisin sanoen hänestä on tullut nöyrä. Nöyryys siis avaa salaperäisellä tavalla kyvyn kokea kiitollisuutta. Siksi että nyt ihminen on asettunut oikeaan kokoonsa eli hänestä on tullut pieni. Hänestä on tullut ihminen, joka kiitollisena ottaa vastaan lahjoja eikä enää ole se, joka niitä katkerana vaatii.

Nöyryys ja kyky kokea kiitollisuutta kuuluvat siis yhteen. Kuvitelma omasta suuruudesta ja elämän yläpuolelle asettuminen samoin. Erinomaisuuden harha synnyttää vaatimuksen ja johtaa katkeruuteen. Pienuuden kokemus synnyttää kyvyn ihmetellä ja kokea kiitollisuutta kaikesta mitä ihmettelee. Me ihmiset haluamme paisua, saada kaikkea enemmän, kokea lisää, omistaa enemmän, mutta tämä suunta johtaa sokeuteen ja elämänilon menettämiseen. Kaiken menettäminen ja poisluovuttaminen sitä vastoin johtaa kykyyn kokea kiitollisuutta ja palauttaa ihmiselle elämänilon. Ja juuri ilossa elämä olisi määrä elää. Ilossa, ihmettelyssä ja kiitollisuudessa. Tulkaamme siis lasten kaltaisiksi, sillä sen kaltaisten on taivasten valtakunta.



59 katselukertaa