KUUNTELE ENEMMÄN KUIN PUHUT
Kun otin vastaan ensimmäisen asiakkaani yli neljäkymmentä vuotta sitten, ajatukseni oli, että hän oli tullut, jotta ratkaisisin hänen ongelmansa. Koska tiesin etten siihen kykene, ponnistelin jotta ainakin syntyisi sellainen vaikutelma. Halusin osoittautua hyväksi terapeutiksi, sillä tiesin etten ole sellainen. Ei ollut mitään kokemusta siitä työstä ja oma elämänkokemuksenikin oli todella ohut.
Silloin en tiennyt, että asiakkaani oli tullut, jotta hän saisi kokemuksen kuulluksi tulemisesta. Ei hän tullut, jotta ratkaisisin hänen ongelmansa vaan hänen tarpeensa oli tulla kohdatuksi.
Kun vihdoin aloin tämän ymmärtää, työni helpottui huomattavasti. Suorituspaine hävisi ja ponnistelu lakkasi. Tajusin, että ensisijainen tehtäväni oli olla läsnä. Tämä läsnäolo puolestaan johtaisi kuunteluun ja kuuntelu sitten kuulemiseen. Kun riittämättömyyden pelkoni väistyi, tilalle tuli levollisuus ja lupa olla se mikä olin. Näin syntyi positiivinen kehä: pelko väistyi, suorituspaine hävisi, tuli lupa olla se mikä olin, levollisuus astui kuvaan, aloin kuunnella ja kun kuuntelin aloin myös kuulla.
Nykyään tiedän, että ihmisen syvin tarve on nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarve. Ei siis se, että terapeuttina ratkaisen hänen ongelmansa. Kun kuuntelen ja myös kuulen, tämä ihmisen syvin tarve tyydyttyy ilman että ponnistelen mihinkään suuntaan. Levollinen läsnäolo synnyttää kuulluksi tulemisen kokemuksen.
Mikä on tuossa ihmisen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen pohjalla? Miksi tämä tarve on meillä niin suuri? Kun pysähdyn ja kuuntelen ja olen levollisesti läsnä, asiakkaalle syntyy kokemus kuulluksi tulemisesta. Koska tämä kuulluksi tuleminen on hänen syvin tarpeensa, sen tyydyttyminen johtaa yhteyden kokemukseen. Toinen ihminen on kuullut ja nähnyt minut, tehnyt kunnioittavan invaasion minun arkkityyppiseen autismiini. En ole enää olento, joka on paiskattu tyhjyyteen selviämään omin avuin. Minut on liitetty toiseen ihmiseen. Ja kun minut on liitetty toiseen ihmiseen, minut liitettiin ihmiskuntaan tuon toisen ihmisen muodostaman kontaktipinnan kautta. En ole enää toinen, ulkopuolinen, joku muu, outo, tulin kohdatuksi ja olen siis minä, yksi meistä, ihmiskunnan täysivaltainen jäsen. Olen siis ihminen ja näin ollen sain kokemuksen ihmisarvoni palautumisesta. Yhteys toiseen palautti sen.
Sinne missä on aito yhteys, rakkaus ilmestyy salamannopeasti. Miksi? Siksi että rakkaus tunnistaa toisen ihmisen heikkoudessa tilan, johon tulla. Toisen heikkous herättää myötätuntoa ja juuri tämä myötätunnon kokemus synnyttää kokemuksen yhteydestä. Ja siihen siis rakkaus tulee. Ihmisen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi on siis pohjimmiltaan rakkauden tarvetta. Ja koska tämä tarve on meissä kaikissa niin keskeinen, voi sanoa sen olevan meidän rakenteessamme. Olemme siis rakenteellista rakkauden tarvetta.
Kun tämän ymmärrämme, ymmärrämme myös sen miksi toisen ihmisen kuuntelu on niin suurta ja merkittävää. Tulessaan kuulluksi toinen ihminen alkaa itse asiassa syntyä siksi, joka hän syvällä sisimmässään on. Meillä on mandaatti luoda vapautta toiselle syntyä siksi mikä hän sisimmässään on ja haluaa olla.
Mikä sitten antaa kyvyn kuunnella toista? Ensimmäinen edellytys on, että on aidosti läsnä. Ei riitä, että on paikalla, sillä ihminen voi hyvinkin olla paikalla olematta läsnä. Läsnäolon edellytys on levollisuus. Levollisuus tarkoittaa, ettei ole hätää, ei ole levottomuutta. On kokemus, että kaikki on hyvin. Kun minulla on kaikki hyvin, minulla on varaa laittaa omat tarpeet syrjään ja olla toista varten. Kun minulla on kaikki hyvin, toiselle menevä hyvä ei ole minulta pois. Kun kuuntelen ja olen toista varten, annan sellaista mitä minulla on. En yritä antaa sellaista mitä minulla ei ole. Silloin tulisin katkeraksi. Mutta kun kuuntelen ja laitan omat tarpeet syrjään toisen vuoksi, en menetä siinä mitään vaan pikemminkin saan itse enemmän kuin tuo toinen, jota kuuntelen. Tämä siksi että rakkauden antamista seuraa aina kokemus, että itse saa vähintään yhtä paljon, ellei enemmän. Rakkaus ikään kuin monistaa itsensä, kun sitä antaa. Se virtaa lävitseni ja puhdistaa virratessaan minutkin. Rakastaessaan ihminen ei siis koe luopuvansa mistään eikä edes koe antavansa mitään, koska hän koko ajan saa jotain. Hän saa sen mistä luopuu.
