Etsi

SAVI JOKA SUOSTUU

KUN KÄRSIT, SINUA LUODAAN UUDEKSI


Olen kokenut, että kun elämässäni on kärsimystä, jotakin hyvää tapahtuu syvällä sisimmässäni. En tiedä mitä, enkä miten, mutta jälkikäteen olen huomannut, että minua luotiin uudeksi. Joku on salaa tehnyt työtä sisimmässäni ja luonut vaivihkaa jotain mitä en aiemmin ollut. Tämä uusi ilmenee varsin selvästi luennoidessani. Puhun uudella tavalla, uudesta syvyydestä ammentaen, aivan kuin en olisi enää se, joka tästä samasta aiheesta on lukuisia kertoja aiemmin puhunut. Olen uusi.

Tämän olen nähnyt niin monta kertaa, että nyt tiedän, että näin todella tapahtuu.

Miksi tarvitaan kärsimystä, kun meitä luodaan uudeksi? En tiedä varmuudella, mutta kärsimys näyttää olevan se instrumentti, jota elämä käyttää, kun se luo uutta. Ehkä jonkin minussa pitää kuolla ennen kuin uusi voi syntyä. Kun tämä jokin minussa tekee kuolemaa, minä kärsin. Ehkä savikin kärsii, kun se on savenvalajan käsissä. Eikä savi tiedä olevansa kohta uusi ruukku. Jos se tietäisi, se luultavasti alkaisi sekaantua savenvalajan työhön ja ehdottaisi työtapoja, jotka olisivat sille vähemmän kivuliaita. Ehkä se kertosi minkälaiseksi ruukuksi se haluaa ja alkaisi sanella ehtoja ja tavoitteita.

Kun minua valetaan, koen kärsimystä. En niinkään ole tietoinen siitä, että jotain hyvää tapahtuu. Päinvastoin, koen, että jotain pahaa tapahtuu. Mutta kun olen riittävän monta kertaa ollut savena, alan jo aavistaa kivun takaa uuden syntymisen. Silloin voin olla savi, joka suostuu. Savi, joka suostuu, on valajalle helpompi työstää kuin savi, joka vastustaa.

Mutta mikä minut saa lopulta suostumaan? Tekeehän uuden luominen niin kipeää? Miksi antautuisin kivulle joka sisimmässäni kuumottaa, miksi luottaisin syntymiseen, kun kaikki viittaa kuolemiseen? Sen oppii vasta vanhetessaan. Nuorena on vielä sellainen kuvitelma, että elämän pitäisi aina olla kivaa, kulkemista elämyksestä toiseen, yhdestä viihteestä seuraavaan. Nuorena on suvereeni, silloin on elämään kohdistuvia oikeuksia ja vaatimuksia. Nuorena ei taivu nöyrästi saveksi vaan haluaa olla huikea ruukku, mieluummin vielä hohdokkaampi ja elegantimpi kuin muut. Kaiken pitäisi kuitenkin tapahtua kuin itsestään, ilman vaivaa ja kärsimystä. Ei kärsimyksellä ole oikeutta tehdä invaasiota siihen virtaviivaisuuteen ja uhoon, joka nuoruuteen liittyy. Siksi kärsimys aina tulee yllätyksenä. Eihän sen pitänyt tulla, miksi se tuli kuin märkä rätti viattomille suloposkille?

Mutta ihminen, joka ei ole kärsinyt, on sietämätön. Hän on täynnä itseään, häneltä puuttuu viisaus. Hän liitelee suvereenisti elämän näyttämöllä ja on vilpittömän yllättynyt ja hämillään, kun kaikki ei sittenkään mennyt niin kuin oli ikuisen nuoruuden harhassaan suunnitellut.

Tuska on se raaka-aine, josta tehdään myötätuntoinen ihminen. Tuska luo tilaa sille, jota ilman me emme olisi ihmisiä. Tuska luo nöyryyttä ja sen oivaltamista, ettemme yksin selviä. Tuska kampeaa esiin sen voimattomuuden ja avuttomuuden, jossa syvin ihmisyytemme lepää. Tuska tekee meistä ihmisiä. Siksi ihmisenä oleminen ei olekaan suuremmaksi kasvamista, vaan pienemmäksi. Niin pieneksi, että lopulta on yhtä pieni kuin Jumala. Niin juuri, Jumalan todellinen olemus on hänen pienuudessaan, ei suuruudessa. Ei ihminen tavoita Jumalaa niin kauan kuin hän on vielä suuri. Hänen tulee löytää Jumalan aaltopituus, joka on pienuuden aaltopituus. Päinvastoin kuin luullaan, Jumala ei ole uskonnollinen, Jumala on inhimillinen. Haavoittuva, yhteyttä kaipaava ja nöyrästi ihmistä odottava.


0 katselukertaa