KUN MINULLA ON SINUT, MINULLA ON KAIKKI, VAIKKEI MINULLA OLISI MITÄÄN. KUN MINULLA EI OLE SINUA, MINULLA EI OLE MITÄÄN VAIKKA, MINULLA OLISI KAIKKI.
Nämä lauseet kertovat, mistä onnellisuus löytyy ja mistä se ei löydy. Jos etsii onnellisuutta ulkoisista asioista, ei koskaan pääse perille. Saavuttaa ihminen mitä tahansa, mikään ei kuitenkaan lopulta riitä. Vaikka ihmisen suurin unelma toteutuisi ja hän saisi muuttaa Karibian hiekkarannalle upeaan rantahuvilaan, arki tulisi lopulta sinnekin.
Jollet ole onnellinen siinä missä olet nyt, et ole onnellinen siellä, minne haluaisit. Tietenkin me ihmiset saamme unelmoida ja saavuttaa asioita, mutta jos takerrumme unelmiin ja suunnitelmiin ja kuvittelemme niistä löytävämme elämän merkityksen, tulemme pettymään. Emme voi koskaan saada tarpeeksi sitä mitä me emme tarvitse. Ulkoisilla asioilla ei voi peittää sisäistä tyhjyyttä.
Mutta kun löytää täyteyden sisältään, ei enää etsi sitä ulkopuoleltaan. Silloin ihmisen elämän puitteet voivat olla vaatimattomia ja yksinkertaisia, mutta hän on silti onnellinen. Ei siis ole kyse ulkoisista asioista sinänsä olemmeko onnellisia vai emme. Kyse on siitä, miten suhtaudumme niihin asioihin, jotka elämässämme ovat. Ihminen voi olla onnellinen, vaikka hänellä on vähän ja onneton vaikka hänellä on kaikki.
Kuka on tämä ”Sinä”, joka minulla on tai joka minulla ei ole? Hän on se, joka asuu sisälläni ja josta käytetään nimitystä Jumala. Väitänkö siis, ettei ihminen voi olla onnellinen jollei hänellä ole Jumalaa? Vai väitänkö jopa, että vain uskonnollinen ihminen on onnellinen? En väitä, sillä kokemukseni mukaan juuri uskonnolliset ihmiset ovat varsin onnettomia. He vain peittävät onnettomuutensa hymistelyyn. Hymistely on sitä, että luodaan uskomusjärjestelmä, johon ei itse usko ja koska siihen ei usko, pitää uskotella uskovansa, sekä itselleen että muille. Näin tapahtuu lahkossa.
Mutta väitän sen sijaan, ettei ihminen voi olla onnellinen, ellei hän löydä Jumalaa. Jumalan löytäminen ei ole uskonnolliseksi tulemista, se on tulemista rakkaudelliseksi. Me ihmiset emme voi elää kuin rakkaudessa. Rakkaus on meidän syvin tarpeemme, olemme rakenteellista rakkauden tarvetta. Elle ole rakkautta, on pelko. Ja missä on pelko, siellä on kontrolli. Ja missä on kontrolli, siellä on kyvyttömyys elää tässä ja nyt. Elämä on elettävissä vain siellä missä ihminen on turvassa. Turva löytyy vain kannettuna olemisen kokemuksesta ja kannettuina me koemme olevamme vain siellä, missä meitä ympäröi rakkaus.
Missä rakkaus sitten on, mistä sen löytää? Se on joka puolella, jopa sisälläni. Mutta rakkauden ominaisuksiin kuuluu, ettei se tunkeudu väkisin mihinkään. Se tulee vain sinne, missä sitä tarvitaan ja sitä tarvitaan vain siellä, missä heikkous tiedostetaan. Vain heikkoutensa tiedostava ihminen ymmärtää tarvitsevansa rakkautta. Kyse on siis nöyryydestä. Nöyryys kutsuu rakkauden puoleensa, sillä rakkaus ja nöyryys ovat sisaruksia. Älä siis murehdi sitä, että onko rakkautta olemassa, pohdi sen sijaan sitä, että onko sinussa nöyryyttä. Heti kun nöyryys ilmestyy, rakkaus tulee salamannopeasti sen vanavedessä.