Emme voi hallita elämää vaan meidän tulee antaa elämän hallita meitä. Emme tiedä mistä tulemme emmekä mihin olemme menossa, emme siis oikein varmuudella tiedä missä olemme ja mistä kaikessa on kyse. Tämä on matka, jossa olemme ymmällä. Kaiken kukkuraksi meille selviää vähitellen, että matkamme tulee päättymään tuhoon. Muutumme maaksi, jonka päällä tällä hetkellä tallomme. Ei siis ihme, että tämä matka on varsin turvaton. Siksi eräs keskeisimpiä tarpeitamme onkin löytää turva keskelle tätä järkyttävää turvattomuutta.
Onko meillä mitään, mistä lukea turva? Onko mitään, mistä voisimme nähdä elämän merkityksen? Vai olemmeko kaaosvoimien riepoteltavina, kasvottoman kohtalon armoilla matkalla kohti omaa tuhoamme? Tämä on niin suuri kysymys, että kaikenlaisten vastausten antaminen helposti herättää vain vastenmielisyyttä. Kevyet vastaukset ja lohdutuksen sanat ovat näin suuren arkkityyppisen hädän ja ahdingon edessä onttoja eivätkä tavoita lohdutuksen tarvettamme. Mutta vaikka sanat ovat vain sanoja, ne voivat kuitenkin olla tienviittoja, jotka antavat suunnan. Samoin kuin sormi, joka osoittaa kuuta ei ole kuu, mutta osoittaa kuitenkin kuuta.
Olemme syvästi ankkuroituja tähän fyysiseen todellisuuteen. Aistimme sitovat meidät tänne. Siksi myös vaistonvaraisesti pyrimme hakemaan turvaa täältä. Mutta sitä ei täältä löydy. Se on haettava muualta, syvempää, korkeammalta, kaiken takaa. Turva löytyy, kun antaudumme turvattomuudelle. Silloin nimittäin paljastuu, ettemme itse kykene tätä turvaa luomaan emmekä täältä sitä tavoittamaan. Kun tämä meille paljastuu, alamme avautua sille käsittämättömälle tosiasialle, että turva löytyy sisältämme. Se on meihin valetussa mysteerissä. Se on siinä kalpeanvaloisessa kuussa, jota sormi osoittaa.
