KUN TUHANNENNEN KERRAN NOUSET SAMASTA KUOPASTA, VOIT OLLA KIITOLLINEN, SILLÄ HALUSI TUOMITA MUITA ON TAAS HIUKAN PIENEMPI.
Kuinka tuttua onkaan meille ihmisille, että me putoamme yhä uudelleen ja uudelleen samaan kuoppaan, kerta toisensa jälkeen, pyhistä lupauksista ja päätöksistä huolimatta. Vakaasti vannomme, että seuraavan kerran tiedämme ja olemme oppineet. Mutta kun tilanne tulee eteen, on kuin kaikki pyhät päätökset ja lupaukset olisivat poispyyhkiytyneet ja me putoamme, sadannen kerran, tuhannennen kerran. Pöllämystyneinä ja nöyryytettyinä ravistelemme pölyt vaatteistamme ja kömmimme ylös. Ehkä täynnä häpeää ja hämmennystä. Kuinka olen taas täällä? ajattelemme.
Mistä syntyy halu tuomita toinen ihminen? Mistä tarve halveksua ja ylenkatsoa? Siihen on oikeastaan olemassa vain yksi motiivi. Kun sijoittaa toiseen ihmiseen oman heikkoutensa, sitä voi ikään kuin katsoa matkan päästä. Silloin tuo ominaisuus, jota toisessa halveksun, on tuossa toisessa, ei minussa. Ja jotta se pysyisi minusta loitolla, minun tulee sitä riittävästi halveksua, sillä silloin olen sen yläpuolella ja se kaukana minusta. Kyse on siis siitä, että kuvittelen tulevani pitemmäksi astumalla toisen päälle. Tosiasiassahan en tule pitemmäksi, paljastan sillä vain oman lyhyyteni.
Ihminen, jolla on hauras omanarvontunto, turvautuu usein tähän. Yritämme luoda ihmisarvoa toisten kustannuksella. Koulukiusaaminen ja työpaikkakiusaaminen ovat juuri tätä.
Mikä lääkkeeksi? Miten voisi lakata halveksumasta ja tuomitsemasta toisia? Tähän on olemassa vain yksi lääke. Se on se, että alkaa nähdä oman viheliäisyytensä itsessään. Mitä syvemmin on omaan raadollisuuteensa katsonut, sitä pienempi tarve on enää tuomita muita. Ei ole varaa. Itse asiassa ei koskaan ole ollutkaan varaa, mutta niin kauan kuin ei omaa heikkouttaan ole kohdannut, kuvittelee itsensä niin erinomaiseksi, että on varaa tuosta erinomaisuudesta käsin tuomita toinen.
Joka on saanut paljon anteeksi, rakastaa myös paljon, Jeesus sanoo. Huikean nerokas tapa kiteyttää tämä suuri asia. Mitä on ”saada paljon anteeksi”? Se on tietoisuutta omasta keskeneräisyydestä. Mutta samalla sen hyväksymistä, sovussa elämistä oman heikkouden kanssa. Se on sitä, että on saanut anteeksi ja uskaltaa nousta samasta kuopasta tuhannennen kerran. Jokaisen putoamisen jälkeen näkee viheliäisyytensä hiukan tarkemmin ja hiukan syvemmin. Mitä syvemmälle katsoo, sitä kirkkaammin näkee. Ja mitä kirkkaammin näkee, sitä vaikeammaksi tulee ylläpitää harhaa omasta erinomaisuudestaan. Ja kun on taas kerran saanut anteeksi, tämä anteeksi saamisen ihme alkaa ulottua myös toisiin. Annat anteeksi sen saman minkä itse sait anteeksi. Toisin sanoen oma varjo on paljastunut. Ja kun se on paljastunut, ei enää ole olemassa syytä heijastaa sitä toiseen ja sitten tuomita se toisessa. Varjo on minussa, ei tuossa toisessa. Ja kun olen itse saanut anteeksi, annan myös anteeksi enkä siis tuomitse. Miksi en, siksi ettei minulla enää ole mitään motiivia tehdä niin. Se poistui siinä samassa sekunnissa, kun näin varjon itsessäni.
Mitä suurempi tarve tuomita toinen, sitä ohuempi itsetuntemus. Ja mitä syvemmin on kohdannut omaa viheliäisyyttään, sitä helpompi on kunnioittaa toista. Joka on saanut paljon anteeksi, rakastaa siis paljon.
Tämä tarkoittaa, että me tarvitsemme kuoppiin putoamisia, koska ne synnyttävät meissä nöyryyttä. Nöyryys ei itse asiassa ole mitään muuta kuin tervettä todellisuudentajua. Ei se ole itsensä vähättelyä, se on itsensä tuntemista. Näin tulemme paradoksaalisesti siihen, että hyvä syntyy pahan kautta. Hyvä tarkoittaa rakkaudelle avautumista ja sen kautta syntynyttä kykyä rakastaa. Kukaan ei rakasta omasta voimastaan, kukaan ei rakasta erinomaisuudestaan käsin. Rakkaus ei ole suoritus eikä siihen liity mitään ansiokasta. Joka rakastaa, ei itse asiassa ole edes tietoinen siitä, että hän rakastaa. Hänessä rakastetaan. Rakkaus tapahtuu hänessä, se virtaa hänen kauttaan. Eikä ihminen tiedosta tätä, hän on vain ihmeissään siitä, että hänet, syntisistä suurin, on armahdettu.
Rakkaus tapahtuu. Se tapahtuu siellä missä nöyryys on tehnyt sille tilaa tapahtua. Nöyryys on ihmeellinen ominaisuus. Se voi asua vain siellä missä ihminen ei ole siitä tietoinen. Se katoaa siinä samassa sekunnissa, kun ihminen tulee siitä tietoiseksi. Samoin on rakkauden laita. Se katoaa samassa sekunnissa, kun ihminen alkaa tehdä hyvää. Hyvää ei voi tehdä. Hyvä tapahtuu. Hyvä tapahtuu ihmisestä huolimatta, siellä missä siitä ei olla tietoisia.
Siksi tuhannennen kerran samaan kuoppaan kaatuminen on armoa, sillä se tekee tilaa nöyryydelle. Kun tulee tilaa nöyryydelle, tulee tilaa rakkaudelle. Harva ihminen ymmärtää kiittää kuoppaan lankeamisesta. Harva ihminen onnittelee itseään uusien virheiden tekemisestä, mutta salaa, hänen itsensä sitä tietämättä, jotain uutta kuitenkin juuri silloin luodaan. Uusi, mikä hänessä syntyy, on kyky olla tuomitsematta, kyky ymmärtää ihmisen heikkoutta, ja juuri tämän ymmärryksen myötä on siis syntynyt uusi kyky rakastaa.
Koska Jumala on rakkaus, Jumala tulee sinne missä rakastetaan. Ja Jumala etsii ihmistä koko ajan, hän etsii aukkoja ja murtumia ihmisen erinomaisuudessa. Sinne missä on murtunut ihminen, sinne rakkaus voi tulla. Jumala siis tulee ihmiseen murtuman kautta, ei oven kautta.
